TEHTÄVÄ: Valitse teoksesta kohta, joka kosketti/ahdisti/pelotti/itketti/viihdytti/nauratti tms. sinua. Voit myös valita aforistisen lauseen, joka pysäytti sinut.
Muutama Open suosikki:
Hissin peilistä tuijottavat lännenhatun lierin varjostamat silmät eivät olleet entiset silmäni, nämä olivat sadasti syvemmät, muljahtaneet ja käsittämättömät kuin hattupäisen kotieläimen. Puristin nallipistoolia tiukasti, painoin kojetaulun nappia ja aloin pudota aavistaen allani kerroskaupalla hissikuilun pimeää. Aloin pudota enkä usko vieläkään saavuttaneeni aavistamani pimeän pohjaa. (Avaintilanne)
- - Horoskoopissani sanottiin: Muista, että mennyt on mennyttä ja sinun on irtauduttava siitä. Yksinkertaisesti sanottu. Vanhan kotitaloni pihalla on leikkimökki. Kun kävelen pihan ohi, näen mökin ja tiedän, että olen leikkinyt siinä kuusivuotiaana ja seitsemän- ja kymmenvuotiaana. Näen sen, mutta en enää seitsenvuotiaan silmin enkä silti kaksikymmenseitsenvuotiaankaan. Vaikken katso siään, tiedän, ettei mökissä ole lattiaa, siellä leikitään hiekan ja neulasten päällä. Silti se on vieras mökki. Ja mennyt käsittämätöntä. Miten irtautua käsittämättömästä? (Reviiri)
Kymmenen vuoden ajan olen humaltunut keskimäärin kahdesti viikossa. Se tarkoittaa noin tuhatta kertaa. Koska näiden humalatilojen kesto alkunoususta laskun katastrofiin on vaihdellut kuuden ja kahdentoista tunnin välillä, niistä kertyy yhteensä noin yhdeksäntuhannen tunnin känni. Ja kun unohdan yleensä arviolta kolmasosan yön tapahtumista, on jonnekin sisälleni varastoitunut noin kolmetuhatta hulvatonta tuntia, joiden kulusta minulla ei ole mitään käsitystä. (Hei Azim!)
Mielenkiintoinen näkökulma suomalaisen kirjallisuuden kestoaiheeseen!
- - Siili nytkyttää etujalkojaan unissaan ravaavan koiran tavoin. Sillä on pienet mustat kynnet, nappisilmät puoliavoimina. Mietin, mitä sen avoissa tapahtuu. Mitä se ajattelee minun käsistäni? Tunteeko se pelkoa? Tunnenko minä? Pelkääkö veljeni, pelkäävätkö ne ystäväni, jotka tietävät tuloksistani? (Kirkonrotta)
Toisiin kuntoutujiin tutustuessani huomasin, että näillä katastrofeilla oli usein muitakin kuin ruumiillisia seurauksia. Nikamien lisäksi elämänkatsomukset olivat rusahdelleet. On kai vaikea luottaa kohtaloon, kaitselmukseen tai järjelliseen johdatukseen, jos kurkottaa ikkunasta heittääkseen rakastetulleen avaimen ja niskaan putoaa satelliittiantennin asentajalta lipsahtanut työkalupakki, joka vie kyvyn kävellä ja rakastella. Aivovammapuolelta tutustuin vain yhteen kuntoutujaan, turkulaiseen naiseen, jonka kalloon oli pudonnut raskas metallikrusifiksi. Isku oli aiheuttanut erikoisen vamman: nainen kykeni kävelemään vain seinänvieriä pitkin. (Matala)
Aku kiipesi penkille ja katseli ympärilleen. Pian hän alkoi muistella luontodokumenttia, jonka olimme edellisenä viikonloppuna nähneet. Se oli kertonut valaista. Aku oli seurannut lumoutuneena suurien olentojen rauhallista lipumista sinisessä vedessä. - Niillä ei ollu käsiä. Mitä ne tekee ku ne kutiaa? Aku kysyi. - Ne sukeltaa. Ne vajoaa syvälle hämärään. Ensin tulee kylmä, sitten pimee, tosi syvä. Musta. Lopulta ne on kaiken pohjalla. Siellä ne hinkkaa ihoa pohjaan ja laulelee, kun tuntuu niin kivalta. Katselin Akun päätä. Kuvittelin, miten syvällä pimeässä suuri kylki kääntyi hitaasti. Mieli on pohjaton, ajattelin. Lähiliikenteen linja-autossa se oli outo ajatus, kuin näköala sinne, mistä pelko tuli. - Entä silakat. Mitä ne tekee? Aku kysyi. - Ai kutiavat silakat? Ne kärsii hiljaa. (Lohtu)
Kohta jäi mieleeni, koska se on minusta arkisuudessaankin hyvin hauska ja hellyyttävä. :)
Yön autuaasta tiedottomuudesta säpsähdettyäni tuijotan eteeni. Näen olevaisen pörhistävän vierasta armottomuuttaan ja haluan heittää kaiken sikseen. Vaarallinen tarkkanäköisyys ei kestä kauan. Viimeistään puolipäivän tienoilla biologinen turtumus leviää organismiin. Joitakin tunteja elämä lepää sisuksissa kuin lämmin lihaperunavuoka, ja kas tuota valon temppuilua, nyt varjot jo pitenevätkin, ja ihmisestä on lohjennut taas yksi läpikuultava, järjetön päivä. (Varpusen silmin)
Hienoilla sanoilla on onnistuttu kuvaamaan mielestäni osuvasti tunteita, joihin kenen tahansa on aika ajoin helppo samaistua.
Ida
Toisinaan sattuu, että muistini rävähtää ammolleen. Se alkaa syytää esiin sivutaskujensa sisältöjä ja heittää silmilleni koko toteutumattomien suunnitelmieni arkiston. Seurauksena on banaalia sisäistä draamaa, sietämätön tunne ajassa putoavan lähiöperheenisän räpiköinnin avuttomuudesta ja kipeitä hellyyden ja säälin siteiden hiertymiä kahdelle kanssani putoavalle. (Petturit)
Lyhyt katkelma, jonka tunnelmassa jokin herättää ihmisen ymmärtämään oman luontaisen avuttomuuden menneisyytensä edessä, jälkikäteenhän menneisyyteensä ei voi vaikuttaa, sen voi vain yrittää unohtaa tai muistaa hyvät hetket. Silti menneisyyten kuuluvat asiat tahtovat nousta pinnalle, vaikkei niitä tahtoisi muistella eikä nostaa esiin enää koskaan.
Samalla katkelmassa nousee mielestäni esiin myös kamppailu elämästä, joka kornia kyllä kohdistuu elämään itseensä. Lainaamalla sanoituksia Viikatteen kappaleesta Nuori mies nimetön,
"Yötä myöten juostuna on kaivettua hautaa
kohti paikkaa vakavaa
Vihellyksen jälkeen ei kai enää avosaumaa
pysty kokoon parsimaan
--
Soitto kuuluu urkujen
kauempana ääni laulujoutsenen
ote vahva kylmenee
sisäpuolen läpimärän käsineen"
haluan yrittää havainollistaa sitä, miten käsitän katkelman sanoman siitä, miten meillä on niin kiire pakoon entistä, että juoksemme katsomatta kohti omaa hautaamme, avuttomina tekemään asialle mitään.
- Joni Heinonen
Ja lauantai-ilta saapuu kaupunkiin kuin sekasortoa enteilevä ontto puuhevonen. Jossain odottaa valkoinen Mercedes viedäkseen meidä niihin yön ilmansuuntiin, jotka ovat päättymätön pako harmailta umpikujilta. Nyt istun vielä hetken hämärtyvän yksiönilattialla aikuisen roolivaatteissani. Ainoa pelonaiheeni on, että tästä huurtuneesta pullosta imemäni huoleton nuoruus saattaisi kuulua jollekulle toiselle kuin itselleni.
Kuka oletkin, Azim, kiitos kirjeestä. (Hei Azim!) Heta
Kuvassa seison parvekkeella, mikäli lysyä etunojaani kahden kyynärsauvan varassa voi seisomiseksi kutsua. Jalassani on kammottavat sairaalakalsarit, niiden haarovälissä tumma läiskä. Kaljuksi ajeltuun kallooni on ruuvattu metallikehä, joka kiinnittyy ylävartaloni ympärillä olevaan muoviliiviin. Lujin ruuvein minut on jähmetetty tuohon asentoon, heinäkuiseen hetkeen, jonka täytti kaiteen takaisesta syvyydestä kohoavan lehmuksen havina. Kun Iiris painoi laukaisinta, kuvassa värittömiltä näyttävät silmäni olivat matalaan siniseen pohjaan asti auki (Matala)
Kohta oli jotenkin ahdistava, koska alkaa ajattelemaan, että jos itse olisi samassa tilanteessa. Sanoin kohdasta oli kuitenkin saatu jotenkin positiivisempi.
Marika
Samalla kun hän tekee minut rohkeammaksi, hän vahvistaa pelkojani lisäämällä niiden asioiden määrää, joita ei ole varaa menettää. Hän laajentaa minua kasvattamalla rohkeuden ja pelon hetkien välistä eroa. Ajattelen Matiasta ja minua vanhoina valoisassa huoneessa, jossa kaikki hidastuu, hiljenee ja heikkenee. Kellumme selällämme ja katsomme kattoon. Rypistyneet ruumiimme ovat kulkeneet maailman ja toistensa läpi. Silloin päästän hänen kädestään.
Minun tulee kylmä. Nousen vedestä. Istun alastomana penkillä ja katselen, miten Matias putoaa kymmenen metriä ja räiskäyttää vettä. Hänen naurava päänsä nousee pinnalle. Hän näyttää idiootilta. Yritän perua ajatuksen ja huudan: - Tuu jo. Mä haluan nukkumaan.
Alan pukeutua. Matias nousee altaasta ja kävelee luokseni. Hän on täynnä energiaa. Hän ponnahtaa altaan reunalle ja seisoo hetken puiden läpi siivilöityvässä auringonvalossa. Ja sukeltaa. Ajatus on kuin kahden hetken välinen liian ahdas tila: Tämä on laguunin matala pää. (Maininki kielen alla)
Valitsin tämän kohdan tai oikeastaan koko Maininki kielen alla -luvun sen takia, että se on niin katkeransuloinen kohta. On kaunis hetki Iiriksen ja Matiaksen välillä, Iiris suunnittelee viettävänsä loppuelämänsä Matiaksen kanssa, kunnes viimeisen lauseen oivallus romuttaa kaiken. Surullista.
Anna
Mikon ovi saatiin auki,ja hän pomppasi muutaman metrin pankalla ja kaatui naamalleen. Ruskettuneet sääret potkivat hetken. Toinen lenkkitossu lensi ojaan. Isä juoksi Mikon luo. Eino auta sitä, äiti huusi. Isä tarttui Mikkoon kainaloiden alta ja nosti. Mikon kädet roikkuivat. Isä läimi Mikon selkää. Isä laittoi kätensä Mikon pallean ympärille ja tempaisi. Mikko nytkähti. Isä odotti. Hän tempaisi uudestaan. Mikon sisältä kuului luja rusahdus. Isä huusi ja päästi irti. Mikko valahti maahan. Käänsin hänet selälleen. Silmäluomet olivat raollaan. Rauhallisuus niiden alla näytti kamalalta. Painoin sormeni kaulan juurella olevaan kuoppaan. Tähän on pistettävä reikä, minä sanoin, niin tehtiin telkkarissa. Reikä poikaan voi jumalauta, kuka sen reiän pistää, isä karjui. Hän nosti Mikon syliinsä ja kantoi autoon.
Janette
Kaikki on vasta alussa ja nuoli nousussa, kärjessään koettelematon teräs, viattomuutta teeskentelevä, aidosti kirkas. (Alkuteksti)
Kokoaa romaanin ajatuksen yhteen lauseeseen.
Kun nukke putosi, jokainen meistä olisi yltänyt koskemaan sitä. - - Nopea sininen vilahdus, jota seurasi tyly tömäys. Kumarruimme parvekkeen kaiteen yli hassut hatut ojossa, katsoimme alas ja nauroimme taas. Mikä pila! Jostain ylhäältä oli heitetty pihalle nukke, joka oli puettu opiskelijoiden bilehaalareihin. Jatkoimme krapulaista höpötystämme, kunnes Tane sanoi: "Se näyttää aika oikealta." Tane tuijotti kaiteen yli. Hänen jykeväkalloiseen päähänsä survotussa levynkannessa luki Kreator. Kumarruimme kaikki uudestaan katsomaan. Märkä pihalaatoitus. Värikkäinä varisseita syksyn lehtiä. Ja siniseen puettu heiveröinen nukke, jonka vaaleat kasvot hohtivat tummaa laatoitusta vasten kuin mullan läpi puhjennut luu. Kadulta juoksi ihmisiä katsomaan pudonnutta nukkea. Joku puhui kännykkään. Oivallus tuli niin raskaana, että parveke notkahti. (Columbian koiperhoset)
Jännä kohta ja mieleenpainuva, kun jo jakson alussa periaatteessa kerrotaan, mitä on tapahtunut, mutta lukijan oivallus todella tapahtuneesta tulee kuitenkin vasta myöhemmin. Se kehittyy nimittäin kuta kuinkin samaa tahtia kuin henkilöhahmojenkin. Luo riemastuttavan ahaa-elämyksen.
Kaisa
-Musta on tullut hirvittävän läski, Tuuli sanoi.
Hän kääntyili makuuhuoneen peilin edessä ja tuijotti alastonta vartaloaan nyrpeä ilme kasvoillaan. Peilissä vaalea liha rytkyi, kun hän höykytti rehevää pyllyään kuin nurkkaan ahdistettua raskaansarjan vastustajaa. Seinän takana alkoi ulina ja metallinen räminä. Se kuulosti vauhkoilta villieläimiltä häkeissään. Jumalauta, kohta katkeavat kakaran kitarasta kielet, ajattelin. Ajatus oli peritty viidentoista vuoden takaa omalta isältäni.
-Tule vielä sänkyyn pullero, sanoin.
- - -Mä rupean kuntoilemaan, Tuuli sanoi kyynelten ja rään läpi. -Nyt heti.
(Vadelmavene)
Valitsin tämän katkelman sen arkisuuden ansiosta. Naiset valittavat olevansa rumia ja läskejä, kun taas miehet eivät siitä välitä tai eivät vain yksinkertaisesti sitä huomaa eivätkä näytä koskaan osaavan suhtautua "olen ruma ja läski" valitukseen.
Tuuli, kuten monet suomalaiset naiset, päättää alkaa kuntoilemaan "nyt heti". Kuntoilun alkaessa ns. harkitsemattomasti ja "nyt heti" se yleensä loppuu yhtä npeasti kuin alkaakin. Se on hetken mielijohde eikä kovin jämäkältä kuullostava päätös.
Minttu
